Näyttöön ilmestyi ilmoitus sosiaalisesta mediasta.

Tamara, anoppini, oli ladannut uuden kuvan.

Kuvateksti oli huoleton:
“Aurinkoa, merta ja Turkki – juuri sitä, mitä tarvitsin.”

Kuvassa hän hymyili leveästi, olkihattu vinossa ja kirkkaanvärinen drinkki kädessään. Taustalla avautui rauhallinen, syvänsininen meri. Hymyilin hetken – aivan refleksinomaisesti.

Sitten lähensin kuvaa.

Veden rajassa seisoi kaksi hahmoa. Kuva oli hieman epätarkka, mutta ei tarpeeksi hämärtääkseen totuutta.

Mieheni Daniel, jonka piti olla kiireellisellä työmatkalla, piti käsivarttaan nuoremman siskoni Irenen ympärillä.

Irene nauroi kevyesti, pää taaksepäin kallistuneena, katse piilossa aurinkolasien takana.
Danielin käsi lepäsi hänen reidellään. Luontevasti. Omistavasti.
Kuin se olisi ollut aina juuri siinä.

Maailma ei pysähtynyt.
En romahtanut.
En huutanut enkä itkenyt.

Katselin vain puhelimen näyttöä, ja mielessäni kaikki alkoi loksahtaa paikoilleen kylmällä, armottomalla selkeydellä.

Myöhäiset “työpuhelut”.
Irenen salattu mies, josta ei koskaan puhuttu.
Danielin hermostuneisuus, kun satuin koskemaan hänen puhelimeensa.
Ja se vaivaantunut, latautunut hiljaisuus heidän välillään perhejuhlissa.

Danielin toistuva lause:
— Anasta, sinä ajattelet liikaa.

Ja Irenen sanat erään lääkärikäynnin jälkeen:
— Ehkä kaikille ei ole tarkoitettu äitiyttä…

Otin kuvakaappauksen.
Rauhallisesti. Täysin tyynenä.

Rajasin kuvan niin, että anoppini hymyilevät kasvot katosivat kokonaan.
Jäljelle jäi vain se, mitä ei enää voinut kieltää.

Lähetin kuvan Irenelle.
Ilman viestiä. Ilman symboleja.

Sitten soitin Danielille.

Hän ei vastannut heti. Taustalta kuului meren kohinaa ja hiljaista musiikkia.

— Niin, Anasta, olen kesken palaverin, nyt ei ole sopiva hetki, hän sanoi rennosti.

— Halusin vain tietää, millainen sää siellä työmatkalla on, vastasin rauhallisesti.
— Eikö aurinko häiritse työntekoa?

Hiljaisuus venyi epämukavaksi.

— Kaikki on kunnossa. Soitan myöhemmin, hän sanoi nopeasti.

— Tietenkin, vastasin hymyillen. — Kun “työmatkasi” päättyy.

Katkaisin puhelun.

Silloin puhelimeni värähti uudelleen.

Tamara soitti.

Hän oli varmasti jo nähnyt kommenttini kuvan alla:

“Kaunis kuva. Terveiset myös Danielille ja Irenelle. He näyttävät onnistuneen erinomaisesti.”