Tämä ei ollut tavallista surua — se oli ääni ihmisestä, jonka elämä oli murskaantunut silmänräpäyksessä.

— Dorothy… lapset… — hän sopersi. — Heidät vietiin pois… ambulanssi… poliisi… en ymmärrä mitä tapahtuu…

Kaikki ympärilläni tuntui pysähtyvän. Istuin hitaasti alas, ja kylmyys levisi kehostani sisimpään asti.
— Laura, kerro minulle, mitä tapahtui, — sanoin, vaikka sisälläni aavistin jo pahinta.

Hänen lauseensa katkesivat nyyhkytyksiin. Sirpaleista muodostui kauhea kuva: alle tunti sen jälkeen, kun lapset olivat syöneet suklaat, nuorin alkoi oksentaa rajusti ja sai voimakkaita kouristuksia. Vanhempi lapsi menetti tajuntansa. Ensihoito saapui nopeasti, mutta paikalle kutsuttiin välittömästi myös poliisi. Suklaa… suklaa oli myrkytetty.

En muista matkaa sairaalaan. Mielessäni on vain desinfiointiaineen pistävä haju, häikäisevät valot ja lääkärin katse — raskas ja armoton.
— Oletteko lasten isoäiti? — hän kysyi hiljaa.
Nyökkäsin.
— Meidän täytyy keskustella.

Lääkärin huoneessa minulle kerrottiin, että suklaista oli löydetty erittäin voimakas myrkky. Annos oli mitattu tarkasti… aikuiselle ihmiselle. Vain yhdelle.

— Vain yhdelle? — kuiskasin.
— Kyllä, — lääkäri vastasi. — Lapselle se olisi ollut hengenvaarallinen.

Samana iltana poikani Thomas pidätettiin. Hän ei yrittänyt paeta eikä puolustautua. Hän istui sairaalan käytävällä pää painuksissa ja näytti siltä kuin olisi vanhentunut vuosia hetkessä. Kun hän katsoi minua, hänen silmissään ei ollut katumusta — vain pelkoa. Paljasta, raakaa pelkoa.

— Miksi? — kysyin. Se oli ainoa sana, jonka sain suustani.

Hän vaikeni pitkään. Lopulta hän sanoi matalalla äänellä:
— Sinun piti syödä ne.

Totuus tuli esiin nopeasti. Velkakierre, lainat, epäonnistuneet sijoitukset, salatut sopimukset. Thomas tiesi, että kuolemani jälkeen hän saisi talon ja vakuutusrahat. Suklaat olivat täydellinen suunnitelma: “luonnollinen kuolema”, ikä, heikko sydän… kukaan ei olisi epäillyt omaa poikaa.

Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon yhtä asiaa.
Äidinvaistoani — tapaa, joka on koko elämäni ajan saanut minut antamaan parhaan aina lapsille.

Kun tutkija luki tapahtumien kulkua, katselin käsiäni ja mietin, kuinka monta vuotta olin pitänyt niitä hänen kehtonsa yllä. Kuinka olin yrittänyt opettaa häntä olemaan hyvä ihminen. Kuinka olin uskonut, että rakkaus voisi estää pahan.

Lapset jäivät eloon. Lääkärit puhuivat ihmeestä.
Ja minä… minä selvisin omasta kuolemantuomiostani.

Tänään elän yksin talossa, jonka poikani oli valmis saamaan hinnalla millä hyvänsä — jopa henkeni kustannuksella. Joka päivä ohitan keittiön pöydän ja näen tyhjän suklaarasian. Se muistuttaa minua siitä, että pahin pahuus ei aina piiloudu pimeään — joskus se kätkeytyy kauniisti pakattuun lahjaan, samettiin ja nauhaan.

Ja jos hän ei olisi soittanut sinä aamuna…
en olisi enää täällä.