syksyn kuivien lehtien kahina — sulautuivat taustalle, kuin joku olisi kääntänyt maailman äänenvoimakkuutta pienemmälle. Hän kuuli vain oman sydämensä raskaan sykkeen… ja näki sen, mitä ei olisi koskaan uskonut kohtaavansa.

Penkin.
Naisen.
Ja kaksi vauvaa hänen vierellään.

— Äiti… — Adrian sanoi lopulta hiljaa. — Odota tässä hetki, ole hyvä.

Margit tarkasteli poikaansa. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota ei tarvinnut selittää sanoilla. Hän nyökkäsi ja istuutui hieman kauemmas, jättäen Adrianille tilaa.

Adrian lähti kävelemään kohti penkkiä. Jokainen askel tuntui raskaalta, aivan kuin hän olisi astumassa suoraan menneisyyteen, jonka oli vuosien ajan peittänyt työllä, kunnianhimolla ja menestyksellä. Nainen nukkui — ei rauhallisesti, vaan uupumuksesta. Hänen ihonsa oli kalpea, piirteet terävät. Vaistomaisesti hänen kätensä olivat kietoutuneet kahden vauvan ympärille, kuin suojamuuri.

— Dóra… — Adrian kuiskasi.

Nimi lipsahti hänen huuliltaan ennen kuin hän ehti estää sen.

Dóra säpsähti hereille. Kun hän tunnisti Adrianin, hänen kehonsa jännittyi välittömästi. Hän veti vauvat lähemmäs itseään. Hänen katseessaan välähtivät pelko, häpeä ja syvä väsymys.

— Mitä sinä teet täällä? — hän kysyi hiljaa, ääni väristen.

— Olin kävelyllä äitini kanssa. — Adrian katse siirtyi lapsiin. — Keitä he ovat?

Dóra käänsi katseensa pois.

— Se ei kuulu sinulle.

Sanat viilsivät syvältä. Adrian tiesi jossain sisimmässään, ettei se ollut koko totuus.

Hän kumartui hieman lähemmäs. Toisella vauvalla oli tummat silmät — samanlaiset kuin hänellä itsellään. Toisella oli pieni, hienopiirteinen nenä, juuri sellainen kuin Dóralla, jota hän oli joskus rakastanut.

— Kuinka vanhoja he ovat? — Adrian kysyi rauhallisesti.

Dóra puri huultaan.

— Mene pois… pyydän.

— Kuinka vanhoja he ovat? — hän toisti, tällä kertaa päättäväisemmin.

Hiljaisuus laskeutui heidän ylleen. Tuuli pyöräytti ilmaan kuivia lehtiä, kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi.

— Vuoden ikäisiä, — Dóra sanoi lopulta. — Täsmälleen kaksitoista kuukautta.

Adrian astui askeleen taaksepäin. Todellisuus iski häneen kuin isku rintaan.

— Se ei voi olla mahdollista… — hän kuiskasi. — Olimme silloin vielä naimisissa.

Kyyneleet nousivat Dóran silmiin.

— Juuri siksi en sanonut mitään.

Sitten sanat alkoivat virrata. Hän kertoi yksinäisistä illoista, loputtomista odotuksista ja siitä, kuinka Adrian oli aina poissa — neuvotteluissa, matkoilla, rakentamassa menestystään. Hän muisteli hetkeä, jolloin oli yrittänyt kertoa raskaudesta, ja Adrianin kiireistä, kylmää vastausta:

«Nyt ei ole oikea hetki.»

— Ja pian sen jälkeen sain avioeropaperit, — Dóra sanoi murtuneena. — Kuin lopullisen päätöksen elämästäni.

Adrian muisti. Sen ratkaisun, jota hän oli kutsunut järkeväksi. Sen naisen, jonka hän oli sivuuttanut liian tunteellisena.

— En tiennyt, että he olivat kaksoset… — hän sanoi hiljaa.

— Et tiennyt mitään, — Dóra vastasi katkerasti. — Koska et koskaan halunnut tietää.

Silloin Margit tuli heidän luokseen. Hän katsoi vauvoja pitkään ja sitten poikaansa. Hänen äänensä oli lempeä, mutta painava.

— Nuo ovat sinun lapsiasi, Adrian. Ja jos käännät heille nyt selkäsi, et menetä vain heitä. Menetät myös itsesi.

Adrianin jalat pettivät. Hän polvistui penkin eteen. Kaikki, mitä hän oli rakentanut — raha, asema, vaikutusvalta — tuntui yhtäkkiä mitättömältä.

— Tein hirvittävän virheen, — hän kuiskasi. — Mutta anna minun olla heidän isänsä. Ole kiltti.

Dóra ei vastannut heti. Yksi vauvoista alkoi itkeä. Adrian ojensi vaistomaisesti kätensä, ja pienet sormet tarttuivat tiukasti hänen etusormeensa.

Sillä hetkellä Adrian ymmärsi:
tämä kohtaaminen ei ollut sattumaa.
Se oli menneisyyden velka.
Ja ehkä hänen viimeinen mahdollisuutensa korjata kaikki.

Mutta kohtalolla oli vielä yksi kortti kätkettynä…
sillä Dóra veti henkeä ja paljasti salaisuuden, joka muutti kaiken jälleen kerran…